1. Ensimmäinen teoria esittää, että dandie olisi kahden rodun risteytys. Se olisi syntynyt karkeakarvaisen rajaseudun terrierin ja mäyräkoiran risteytyksestä. Mannermaalta tulleet mustalaiset olisivat luoneet rodun. Tämän teorian on esittänyt J.H. Walsh sekä Mr Thomson Gray kirjassaan "Dogs of Scotland".

2. Toinen teoria esittää, että mäyräkoira olisi risteytetty saukkokoiran tai welsh harrierin (ajokoira/jäniskoira) kanssa. Tämä teoria puolestaan perustuu dandien tapaan kantaa häntäänsä ajokoiramaisesti sekä siihen miten sen korvat ovat kiinnittyneet. Korvalehtien asentoon ja kohtaan johon ne ovat kiinnittyneet.

1700-luvulta on todisteita siitä että rajaseudun romaanit, vaeltavat kattilanpaikkaajat ja musikantit käyttivät näitä koiria paitsi metsästykseen myös taistelukoirina. Tuon ajan (enemmän kuin vähän arveluttava!!) muotiharrastus oli nimittäin usuttaa koira suljetussa tilassa mäyrän tai ketun kimppuun ja lyödä sitten vetoa siitä kumpi voittaa, tuhoeläin vai koira.

Nämä pienet koirat olivat väriltään mustia, vehnän värisiä, punaisia ja kaikkia edellä mainittuja värejä sekaisin. Ne olivat erinomaisia työkoiria ja jotkut niistä pystyivät tappamaan jopa valtavan ylämaan ketun, jos sattuivat sellaiseen törmäämään. Sen aikuinen Westmorlandin kettu, joka oli reippaasti suurempi kuin Suomessa nykyään asusteleva serkkunsa, oli hurja peto ja kova pala jopa suurelle foxhoundille, ketun metsästykseen kehitetylle metsästyskoiralle, saatikka sitten pikkuruiselle terrierille.

Myös dandien karhea, hyvin hampailta, teräviltä kiviltä ja juurilta suojaava turkki oli kuin omiaan tuhoeläinten tappamiseen ja maan alla möyrimiseen. Tällaisista otuksista polveutuu se dandie jonka me tunnemme tänään….kuulostaa hurjalta, eikö totta?! Että meidän lempeän ja ystävällisen koiruutemme esi-isät olivat hurjia tappajia. Mutta eipäs nyt unohduta kuitenkaan pohdiskelemaan sitä vaan sukelletaan takaisin historian utuiseen hämärään.

Alkuaikoina dandiet tunnettiin nimellä Catcleugh´n terrieri, Hindleen terrieri (niiden maatilojen mukaan joilla niitä kasvatettiin) tai pippuri- ja sinappiterrieri (koirien värin mukaan). Tämä terrieri kehitettiin lähinnä Coquet Waterin seudulla, Northumberlandissa. Koiria omistivat ja rodun puhtautta mustasukkaisesti varjelivat lähinnä mustalaiset, rajaseudun kattilanpaikkaajat ja muut kiertolaiset, jotka vaelsivat paikasta toiseen Cheviots´n ja Teviot´n alueilla. Siis että missä?? No, tässä tarvitset nyt sitä karttakirjaa avuksesi ellet sitten satu olemaan maantiedon ammattilainen…..

Holystonen (tai Holestonen) Allanit elelivät Coquet Waterissa. Heillä sanottiin olevan puhtainta tyyppiä näitä koiria. Perheen pää William "Piper" Allan (lisänimeltään säkkipillinsoittaja, suomalaisittain vaikkapa "pillipiipari") omisti elämänsä näiden koirien kasvattamiselle. Hänet ja koirat yhdistettiin niin tiiviisti toisiinsa, että paikalliset rupesivat kutsumaan koiria Piper Allanin roduksi. Allanilla (1704-1779) oli kolme suosikkia koiriensa joukossa: Charley, Phoebe ja Hitchem. Hänen koiransa olivat tunnettuja taidoistaan ja paikalliset maanomistajat "vuokrasivat" häntä koirineen hävittämään maa-alueittensa tuhoeläimiä. Tulos oli niin hyvä ja koirat niin taitavia, että Lordi Ravensworth ilmoitti haluavansa ostaa Allanin Charlie-koiran.

Allan ilmoitti ettei hänen Lordillisella ylhäisyydellään ollut mahdollista ostaa koiraa, sillä se ei ollut kaupan. Sitten Lordi tarjosi yhtä maatilaansa vastineeksi Allanin Hitchem-nimisestä koirasta. Tähän Allan vastasi tylysti: "Mitäpä kiertelevä soittoniekka sellaisella tekisi?" Tämä osoittaa miten paljon Allan koiristaan piti ja miten paljon hän niitä arvosti. Piper Allan kuoli vuonna 1779 ja hänet on haudattu Rothburyn kirkkomaalle. Eli jos joissain kuvissa näet dandie-lauman nostettuna hautapaaden litteän kiven päälle, on kyseessä juuri tämän Piper Allanin hauta. Se on kaikkien Skotlannissa vierailevien dandie-ihmisten "pyhiinvaelluskohteista" toinen joka on ehdoton "must".

Vuonna 1814 sir Walter Scott julkaisi romaaninsa Guy Mannerin (suomennettu v.1914 nimellä Tähdistälukija - erinomainen romaani muuten, suosittelen lämpimästi!!). Siinä kuvaillaan rajaseudun elämää ja ihmisiä. Eräs sen päähenkilöistä on maanviljelijä Andrew (lempinimeltään "Dandie") Dinmont. Dandie on tyypillinen rehellinen skotlantilainen maanviljelijä ja innokas metsästyksen harrastaja. Hänellä on iso liuta kaikenkarvaisia koria, joiden joukossa kokonainen sukupolvi myös näitä pieniä ja tyypillisiä rajaseudun sinappi- ja pippuri-rotuisia koiria. Tässä pari otetta tuosta kirjasta, sen suomennetusta versiosta siis. Ensimmäisessä Dandie Dinmont ja Brown keskustelevat koiristaan:

- "Näpsä rottakoira tuo, sir – ja varma vahinkoelävien tuho, sen takaan – jos nimittäin on kunnolleen opetettu, sillä siitähän kaikki riippuu."
- "Tosiaan, sir", vastasi Brown, "on sen kasvatus ollut niin ja näin, ja sen pääominaisuutena on olla miellyttävä toveri." 

- "Niinkö vain?! Sepä vahinko, suokaa anteeksi – aika vahinko se – elukka tai ihminen, kasvatusta ei saisi koskaan jättää sikseen. Minulla on kuusi rottakoiraa kotona, sekä kaksi paria verikoiria, viisi susikoiraa ja moniahta muukin hurtta lisäksi. On vanha Pippuri ja vanha sinappi, ja nuori Pippuri ja nuori Sinappi, ja pikku Pippuri ja pikku Sinappi – kaikki ne harjaannutin juurta jaksain – ensin rotilla, sitten portimoilla eli kärpillä – ja sitten ketuilla ja mäyrillä – ja nyt ne eivät pelkää mitään karvaselkäistä."
- "Kaiketikin ne täysin koulittuja ovat, sir – mutta noin monien koirien omistajaksi näyttää teillä olevan kovin suppea nimivarasto niille?"
- "Hoo, se on vain minun päähänpistoni, merkitäkseni rodun. Itse herttua on Kaarlolasta asti lähettänyt noutamaan Dandie Dinmontin Pippuri- ja Sinappi-rodun koiria."

Ja tässä vielä toinen ote kyseisessä kirjasta. herkkäsieluisimmat jättäkööt tämän kohdan lukematta sillä siinä kerrotaan siitä miten dandien kanssa metsästettiin:

Apujoukkona oli erään paimenen johdannolla kiistapaikalle lähetettyjä rottakoiria, niissä kokonainen sukupolvi Pippuria ja sinappia…..

…….Kun kettu sitten toisesta turvapaikasta toiseen kaahattuna oli lopulta pakotettu hylkäämään laaksonsa ja pinttämään etäisempää lymysijaa kohti, laskivat ylhäältä tähystelleet irti susikoiransa jotka kettua nopeampina sekä villeydeltään ja sitkeydeltään sen vertaisina piankin lopettivat rosvon päivät. Täten sai aamupäivän aherruksessa neljä kettua surmansa ilman mitään tavanmukaisten sääntöjen seuraamista ja urheilun säädyllisyyttä.

Seuraava päivä hurahti saukonajoon, sitä seuraava mäyränhätistelyyn. Toivoakseni ei matkamiehemme arvo alene lukijan silmissä, jos hän on urheilumieskin, vaikka ilmoitan hänelle, että Brown viimeksi mainitussa tilaisuudessa, Nuoren Pippurin menetettyä toisen etukäpälänsä ja Sinappi Toisen oltua vähällä kuristua kuoliaaksi, pyysi erityisenä ja henkilökohtaisena suosionosoituksena Mr. Dinmontilta, että noin uljaasti puolustautuneen mäyrä-paran sallittaisiin enemmittä ahdisteluitta peräytyä koloonsa."

Sir Walter Scottin "Guy Mannering" saavutti pian ilmestymisensä jälkeen huippu suosion. Se oli oman aikansa Best Seller, ja pian sen jälkeen kirjassa kuvatusta Sinappi- ja Pippuri-rodusta tuli myöskin suosittu ja haluttu. Se sai aikaan pentutehtailua ja pian kyseisenä rotuna myytiin mitä tahansa matalahkoa terrieriä joka edes hituseltaan muistutti tuota kirjassa mainittua rotua. Tuon ajan dandie oli kuitenkin kaikkea muuta kuin salonkikelpoinen lemmikkikoira. 

Se oli täysiverinen työkoira ja tietenkin suosiosta seurasi se, että sitä haluttiin myös kotien lemmikiksi ja luonnollisestikin tämä tiesi ongelmia. Onneksi oli kuitenkin muutama perhe jotka pitivät sitkeästi kiinni oikeanlaisesta rotutyypistä. Heidän päättäväisellä ja järjestelmällisellä työllään rotu saatiin säilymään suhteellisen yhtenäisenä sekä tyypiltään että erityisesti käyttöominaisuuksiltaan mahdollisimman alkuperäisenä. Koirakanta saatiin myös pikkuhiljaa vakiintumaan.

Puhdasrotuisten koirien kasvatus yleistyi1800-luvun lopulla ja niihin aikoihin alettiin myös perustaa erilaisia rotuyhdistyksiä. Dandie Dinmont Terrier Club on yksi maailman vanhimmista rotuyhdistyksistä. Vain Bulldog Club ja Bedlington Terrier Club ovat sitä vanhempia. The Dandie Dinmont Terrier Club perustettiin 17.11.1875. Se tapahtui Hotel Fleecessä, Selkirkissä. Ensimmäinen rotumääritelmä kirjoitettiin heti sen jälkeen ja se hyväksyttiin yhdistyksen kokouksessa 5.9.1876. Siihen tehtiin lisäyksiä vuosina 1877, 1892 ja 1901. Tuonkin jälkeen pieniä muutoksia ja lisäyksiä on tullut, mutta pääpiirteittäin nykyinen rotumääritelmä on samanlainen kuin tuolloin laadittu ensimmäinen rotumääritelmä. Monen muun rodun rotumääritelmästä poiketen dandien rotumääritelmä on melkoisen yksityiskohtainen ja tarkka.

Silloiset suuret ja kuuluisat kasvattajat jatkoivat kasvatustyötään niillä koirilla jotka olivat jääneet jäljelle. He näkivät paljon vaivaa yrittäessään hankkia käyttöönsä mahdollisimman paljon jalostuskelpoisia koiria joiden pohjalta rotu saattoi jatkaa olemassaoloaan. Drevaburn-kennel onnistui suuren työn jälkeen jäljittämään yhden "Dirk"-linjan nartun, joka oli vielä lisääntymiskykyinen. He saivat luvan pennuttaa nartun, mutta sen jälkeläisiä ei koskaan käytetty jalostukseen - ja niin tämä linja katosi modernien dandien sukutauluista.

Samaan aikaan manner Euroopassa yksikään dandie ei selvinnyt toisen maailmansodan jaloista ja vasta 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa kasvattajat pystyivät aloittamaan kasvatuksensa uudelleen. Kaikki jalostusmateriaali tuotiin Britanniasta ja ne kaikki kuuluivat "Old Ginger"-linjan koiriin.

USAssa ei toisen maailmansodan aikana ollut kuin muutama danide-kasvattaja. Rekisteröinnit olivat 40-45 luokkaa vuosittain sekä sodan aikana että sen jälkeen. Kasvattajien lopettaessa kasvatuksena nuo siellä vielä jäljellä olevat muut linjat katosivat heidän mukanaan. Kun uudet kasvattajat innostuivat rodusta vuoden 1949 jälkeen, uusi jalostusmateriaali tuotiin – mistäs muualta kuin - Britanniasta. Nämäkin koirat olivat "Old Ginger"-linjan koiria. Usein näitä koiria käytettiin jalostukseen myös Britanniassa ennen kuin ne vietiin USAan. Näiden koirien jälkeläisiä myös lähetettiin takaisin Britanniaan eli pentuja vaihdettiin paljon kasvattajien kesken myös mannerten välillä. 

Kaikki Kanadan dandiet pohjautuvat myöskin Britannian tuonteihin. Näin on myös niiden koirien laita jotka on tuotu Kanadaan vuosien varrella naapurimaasta USAsta tai manner Euroopasta.

Siirtomaavallan kulta-aikana ihmiset veivät mukanaan koiriaan muuttaessaan ulkomaille. Monet kasvattajat toivoivatkin vuosia, että siirtomaista löytyisi rippeitä vanhoista linjoista, mutta niitä ei löytynyt. Myöskään näitä koiria ei tuotu takaisin Eurooppaan joten niitä ei löydy nykypäivän dandien sukutauluista. Kaikki nykyisin elossa olevat dandiet polveutuvat siis jäljelle jääneestä "Old Ginger"-linjasta ja niiden sukutauluista löytyy yksi ja sama koira kun mennään tarpeeksi kauas taakse päin.

Oikeastaan ainoa asia mikä on selkeästi muuttunut, ja mikä on havaittavissa vanhoja tekstejä nykypäivän vastaaviin verrattuna, on dandien koko. Se puhutti kasvattajia jo silloin kun rotumääritelmä ensimmäisen kerran kirjoitettiin ja puhuttaa yhä tänäkin päivänä.

Rodussa on kautta aikain ollut suurempia ja pienempiä yksilöitä, mutta mittakaava on ollut 200 vuotta sitten hieman erilainen kuin se on nykyään. Siinä missä nykyään 17kg dandie on kookas ja 9kg dandie monille todella pieni, 1800-luvulla kookkaan koiran "titteliä" kantoivat 11kg painoiset koirat ja pieninä pidettiin 4kg kokoisia rotunsa edustajia. Silloin kun dandeja vielä käytettiin metsästykseen oikea koko oli tärkeä, ja siitä muistettiin myös mainita silloin kun omistaja oli erityisen ylpeä koiransa hyvästä koosta. 

Silloin kun ensimmäistä rotumääritelmää laadittiin mukaan otettiin myös painavia koiria koska niiden katsottiin pärjäävän paremmin mäyrää vastaan, kun taas pienemmät mahtuivat paremmin ketun luolastoihin. James Gordon kirjoittaa kirjassaan noista suuremmista painoista näin: "The Danide Dinmont Terrier Club vaati että dandie enimmäispaino tulisi olla 10,8 (24lb), ja suosituspaino mihin tulisi pyrkiä puolestaan olisi 8,1 kg (18lb)." Nykyäänkin rotumääritelmämme (FCI) suosittaa dandien painoksi 8-11kg. Mutta tosiasiassa ne siis hyvin usein ovat reilusti tätä suositusta kookkaampia.